Learning to be a wanderer
” I ’ ve always been a writer. Lapsesta asti kirjoitin merkittävistä asioista elämässäni”, kertoo Iowan konferenssin piispa Laurie Haller muistellessaan varhaisia aikakirjojaan kahden viikon matkasta länteen perheensä kanssa. Hänen isänsä, joka työskenteli kaupallisessa kirjapainossa, jopa kokosi matkasta kertovia kirjoituksiaan pieneksi kirjaksi hänelle.
nyt, joitakin vuosia myöhemmin, piispa Laurie näkee kronikan heinäkuun 2018 matkastaan, vaivalloisesta vaelluksesta Nepalissa tyttärensä Talithan kanssa, joka on julkaistu uudessa kirjassa Wandering Into Grace: a Journey of Discovery and Hope. Paitsi että kirjassa kerrataan matkan puolia, siinä käydään läpi myös joitakin laajempia johtajuutta ja elämänoppeja, joita hän sai kokemuksesta.
Odottamaton matka
matka oli vähällä jäädä toteutumatta. Reilua viikkoa aiemmin Piispanen mursi ranteensa kaaduttuaan kesken kävelylenkin. Mutta vaikka se oli tuskallista, hän näki läksyn, joka piti ottaa opikseen. ”Ranne oli Oman murtumani symboli. Tarvitsin aikaa astua taaksepäin, hän kertoo. ”Opettelin kantamaan taakkani ja antamaan tyttäreni huolehtia minusta.”
Klikkaa tästä kuunnellaksesi podcastin piispa Laurien kanssa käydystä keskustelusta Graceen vaeltamisesta
hän ja hänen tyttärensä kokivat jälleen uuden takaiskun, kun sääongelmat tarkoittivat, että heidän oli valittava erilainen vaellus kuin alun perin oli suunniteltu. He päätyivät valitsemaan Manaslun radan, joka tarkoitti 150 kilometrin kävelyä Nepalin sadekaudella. ”Tämä ei ollut minulle helppoa, koska kaikki oli liukasta. Siinä oli vain kiviä ja mutaa, enkä voinut laittaa painoa vasempaan ranteeseeni.”
heillä oli kaksi seuraa, opas nimeltä Rajiv ja ovenvartija nimeltä Bishal. ”Jokainen päivä oli täynnä seikkailuja, odottamattomia käänteitä ja käänteitä, joita emme olisi koskaan uskoneet mahdollisiksi”, piispa Laurie muistelee ja toteaa, kuinka paljon hän ja hänen tyttärensä olivat riippuvaisia oppaansa ja vahtimestarinsa viisaudesta, avusta ja kovasta työstä. ”Meillä oli joitakin jännittyneitä hetkiä, mutta pystyimme kunnioittamaan ja kunnioittamaan toisiamme. Minulle se oli mullistava kokemus.”
vaeltava suunnittelun mukaan
hänen kirjansa nimi oli tarkkaan valittu. Piispa Laurie kutsuu itseään vaeltajaksi eli” peregrinaksi ” (käyttääkseen hänestä pitämäänsä latinankielistä termiä) korostaakseen kotimaansa ulkopuolella vaeltamisen arvoa ilman tiettyä päämäärää. Uskonnolliset ihmiset liitetään yleensä tavoitteellisempiin pyhiinvaeltajiin,mutta välillä on tärkeää myös vaeltaa.
” vaeltaessa ollaan vain avoimia Jumalalle koko ajan, eikä koskaan tiedä tarkkaan, mihin päädytään. Juuri niin kävi Nepalin-matkallani. Se oli täysin erilainen vaellus ja erilainen kokemus kuin olimme tyttäreni kanssa odottaneet, hän kertoo.
” minne ikinä menenkin, tykkään löytää paikkoja, jotka ovat syrjässä. Olen peregrina myös siinä mielessä, että olen aina matkustanut ja mennyt sinne, missä kirkko on minua kutsunut, piispa huomauttaa. ”Jumala lähetti minut Iowaan.”
uudistumisen aika
piispa Laurie pitää itseään onnekkaana siitä, että hän on osa kirkkokuntaa, joka ymmärtää ministeriöiden johtajille omistetun uudistumisajan tarpeen. ”Ajat pois ovat ehdottoman kriittisiä, joten kannustan aina pappeja varaamaan uudistumisaikaa. Se on omahoitoministeriö. Se on ministeriö saada takaisin perspektiivi, takaisin syvempi suhde Kristukseen.”
hän uskoo, että jokaisen on löydettävä keino levätä vaivannäöstään. ”Se sai minut ylipäätään lähtemään Nepaliin. En lepuuttanut kehoani millään mielikuvituksen voimalla, hän selventää. ”Mutta monella muulla tavalla se oli pyhä lepo, koska minulla oli tilaisuus keskittyä täysin Jumalan läsnäoloon tällä vaelluksella.”
tällä kertaa Vaeltaminen, matkustelu ja lepo tekee hänestä paremman henkisen johtajan. ”Joka kerta, kun olen päässyt uusintalomalle hyvin stressaantuneena, palaan myöhemmin aktiiviseen palvelukseen ja yritän tuoda oppimani osaksi päivittäisiä toimiani, niin että pystyn elämään tasapainoista elämää.”
Jumaluuden näkeminen toisissaan
sana namaste tuli piispalle hyvin tärkeäksi tämän Nepalin-matkan aikana. Tarkoittaen ’kumarran jumalallisuudelle sinussa’ hän kohtasi sen kaikkialla. ”Jopa pienimmät lapset, aivan pienimmät lapset, pitivät käsiään sydäntään vasten ja sanoivat ’Namaste’. Joka kerta.”Tämä sai hänet ajattelemaan, miten hän omassa elämässään ohittaa joka päivä niin monia ihmisiä tunnustamatta tai ajattelematta heitä.
” kuinka monta kertaa asetamme oman etumme muiden etujen edelle? Tunnemmeko edes naapureitamme? Niitä kysymyksiä olen kysellyt itseltäni palattuani. Jos saisimme sen takaisin täällä Yhdysvalloissa, Jos emme olisi niin kiireisiä ja keskittyneitä, voisimme saada aikaan suuremman muutoksen kuin nyt, hän vakuuttaa.
vaeltamisen oppiminen
”se on kirja, joka kannustaa pohtimaan vaeltamisen tärkeyttä”, piispa Laurie sanoo vaeltamisesta armoon. Kirja on järjestetty kuuteen lukuun, niin että sitä voidaan helposti käyttää pienryhmätutkisteluun tai tutkisteluun paaston aikana, ja jokainen luku päättyy lukijoiden harkittaviksi tuleviin kysymyksiin.
”toiveeni on, että me kaikki oppisimme vaeltamaan, olemaan peregrinoita tai peregrinoja, jotka vaeltavat aina maan päällä löytääkseen Jumalan toisista ja pystyäkseen syventämään omaa hengellistä elämäämme, jotta voimme vastata Jumalan kutsuun”, hän selittää.
”Vaeltaminen armoon on valitsemamme elämä, ja kun venymme rajojemme yli, se on aina armo, joka johtaa meidät kotiin.”