Grand Theft Election
Lataa PDF täältä.
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama sai marraskuun vaaleissa murskavoiton kukistamalla republikaanien ehdokkaan ja Massachusettsin entisen kuvernöörin Mitt Romneyn lähes 4 prosenttiyksikön kannatuksella. Näin presidentti Obamasta tuli ensimmäinen presidentti, joka sai kahdesti yli 51 prosenttia kansan äänistä sitten presidentti Dwight D. Eisenhowerin vuonna 1956.
jos republikaanien suunnitelma Vaalikollegion peukaloimiseksi olisi ollut voimassa vuonna 2012, on kuitenkin kohtuullisen todennäköistä, että presidentti Romney olisi se, joka tapaisi Uudet kabinettivirkailijansa Oval Officessa. Nykyisen lain mukaan useimmat osavaltiot jakavat kaikki valitsijamiesäänensä koko osavaltion voittajalle. Republikaanien suunnitelma peukaloida tulevia vaaleja kuitenkin muuttaisi tämän useissa sinisissä osavaltioissa, joissa demokraatit todennäköisesti kantavat osavaltion täyden äänestäjäkunnan. Texas, Etelä-Carolina ja muut turvalliset punaiset osavaltiot antaisivat siis edelleen jokaisen valitsijamiesäänensä republikaanien ehdokkaalle, kun taas siniset osavaltiot, kuten Pennsylvania tai Michigan, joutuisivat antamaan puolet tai enemmän omastaan republikaanien lippuun. Tulos on republikaaneille jättimäinen peukalo vaakakupissa, jonka turvin he voivat vallata Valkoisen talon silloinkin, kun Äänestäjät suosivat vahvasti demokraattien ehdokasta.
miten republikaanien vaalivilppisuunnitelma toimii
tämä republikaanien suunnitelma jakaisi valitsijamiesääniä uudelleen niin, että enintään kaksi valitsijamiesääntä menisi useiden keskeisten sinisten osavaltioiden kokonaisvoittajalle. Leijonanosa osavaltion valitsijamiehistä jaettaisiin silloin yksi kerrallaan presidenttiehdokkaalle, joka voitti jokaisen yksittäisen kongressin vaalipiirin. (KS. Kuva 1) näin ollen sinisessä osavaltiossa, kuten Michiganissa—jonka presidentti Obama voitti lähes 10 pisteellä vuonna 2012—Gov. Romney olisi saanut 9 osavaltion 16 valitsijamiesäänestä, koska hän sai yhdeksässä osavaltion kongressipiirissä enemmän ääniä kuin presidentti. Toisin sanoen republikaaniehdokas saisi yli puolet osavaltion valitsijamiesäänistä, vaikka olisi hävinnyt ylivoimaisesti koko osavaltiossa.
gerrymandering
republikaanien suunnitelmassa ei sovelleta vain yhtä sääntökokonaisuutta punaisissa osavaltioissa ja toista sääntökokonaisuutta sinisissä osavaltioissa—siinä hyödynnetään myös syvällisesti gerrymanderoituja kongressikarttoja, jotta republikaanien presidenttiehdokkaat voivat pinota pakkaa vielä enemmän. Demokraattien edustajainhuoneen ehdokkaat saivat vuonna 2012 lähes 1,4 miljoonaa ääntä enemmän kuin Republikaanikollegansa. Republikaaniehdokkailla on kuitenkin tällä hetkellä 33-paikkainen enemmistö edustajainhuoneessa, mikä johtuu suurelta osin siitä, että republikaanien osavaltioiden lainsäädäntöelimet hallitsivat uudelleenjakoprosessia useissa keskeisissä osavaltioissa. Republikaanit onnistuivatkin gerrymanderoinnin avulla niin hyvin, että demokraattien edustajainhuoneen ehdokkaiden olisi täytynyt voittaa kansallinen yleisöäänestys yli 7 prosenttiyksiköllä saadakseen edustajainhuoneen alimman enemmistön. Republikaanitkaan eivät arastele kehua gerrymandereidensa menestystä: Republikaanien Valtionjohtajakomitea julkaisi laajan muistion, jossa se kehuskeli, kuinka he käyttivät gerrymandereita vangitakseen GOP-enemmistöt edustajainhuoneessa.
nykyisten kongressikarttojen vaikutus on syvin kuudessa keskeisessä osavaltiossa. Kuten edellä selitettiin, presidentti Obama voitti Michiganin lähes 10 prosenttiyksiköllä, mutta demokraattiehdokkaat voittivat vain 5 osavaltion 14 kongressipaikasta. Samoin presidentti Obama voitti Floridan, Ohion, Pennsylvanian, Virginian ja Wisconsinin—joissakin tapauksissa mukavilla marginaaleilla—mutta republikaanit hallitsevat näiden osavaltioiden kongressin valtuuskuntia.
kaikki kuusi osavaltiota ovat tällä hetkellä republikaanien kuvernöörien ja lainsäätäjien hallinnassa, mikä tarkoittaa, että kaikki kuusi niistä voisivat toteuttaa republikaanien vaalivilpin suunnitelman ennen vuoden 2016 vaaleja.
miksi republikaanien suunnitelma on todellinen uhka
jottei olisi epäselvyyttä, republikaanien suunnitelma ei ole mikään spekulatiivinen ehdotus, jolla ei ole konservatiivisten ajatushautomoiden ja National Review ’ n sivujen ulkopuolista tukea. Sitä kannattavat laajasti monet johtavat republikaanit.
republikaanien suunnitelmaa ehdottivat ensimmäisenä Pennsylvanian kuvernööri Tom Corbett (R) ja republikaanien osavaltion senaatin enemmistöjohtaja Dominic Pileggi vuonna 2011. Myöhemmin samana vuonna Wisconsinilainen lainsäätäjä levitti Republikaanitovereilleen matkijasuunnitelman, jota Kuvernööri Scott Walker (R-WI) kutsui ”mielenkiintoiseksi ideaksi.”Ohion ylin vaalivirkailija, republikaanien ulkoministeri John Husted, hyväksyi suunnitelman vaalien jälkeisessä konferenssissa, vaikka hän myöhemmin perui tuon kannatuksen saatuaan merkittävää kritiikkiä. Versio Vaalivilppisuunnitelmasta on parhaillaan vireillä Virginian osavaltion senaatissa, ja se otettiin hiljattain uudelleen käyttöön Pennsylvanian edustajainhuoneessa.
ehkä pahaenteisimmin republikaanien kansallisen komitean puheenjohtaja Reince Priebus kannatti suunnitelmaa, eikä hän edes peitellyt aikeitaan toteuttaa se vain sinisissä osavaltioissa, joissa se auttaa republikaanien presidenttiehdokasta ja satuttaa demokraattien ehdokasta. Priebusin sanoin, ” mielestäni se on jotain, mitä monet valtiot, jotka ovat olleet jatkuvasti sinisiä, jotka ovat täysin hallitusti punaisia, pitäisi katsoa.”
johtopäätös
kun äänestäjät antoivat republikaaneille väliaikaista valtaa useissa osavaltioiden lainsäädäntöelimissä vuonna 2010, he eivät luovuttaneet oikeuttaan valita eri johtajia tulevissa vaaleissa. Republikaanit ovat kuitenkin jo käyttäneet lyhytaikaista mandaattiaan laatiakseen lainsäädännöllisiä karttoja, jotka lukitsevat GOP: n voitot, ja monet republikaanit ovat valmiita toteuttamaan uuden suunnitelman, joka tekisi Demokraatille lähes mahdottomaksi voittaa presidenttiys. Jos republikaanipuolue ei voita vaaleja reilusti, heidän varasuunnitelmansa näyttää olevan pelkkää huijausta.
Ian Millhiser on Center for American Progress Action Fundin vanhempi perustuslaillisen politiikan analyytikko ja ThinkProgress Justicen päätoimittaja.